Ah, Playa de Aro. Nanbudon tärkein vuosittainen tapahtuma ja näin ollen eniten eri kansallisuuksia kokoava harjoitteluleiri. Jo alusta alkaen tämä tapahtuma on saanut minussa aikaan ristiriitaisia tuntemuksia. Koska olen kova valittamaan ja ilmeisesti nykyään en osaa kirjoittaa leiriraporttia ilman kitinää, niin hoidetaan nämä negatiiviset asiat sitten heti alta pois.

En ole rannalla hengailun ystävä. Kuumuus ei ole mieleeni, auringon sijasta liikun mieluummin varjossa. Siksipä jo se lähtökohta, että leiri pidetään kesän kuumimpaan aikaan Välimeren rannalla tietää ympärivuorokautista hikoilua. Toinen tätä leiriä leimaava tekijä on kävely. Kävelemään joutuu aina jalkansa rakoille, koska harjoitteluun käytettävä ranta, majoitus ja kauppa eivät kaikki kolme mitenkään osu yksiin. Jostakin syystä pärjään kotosuomessa aivan hyvin, mutta Espanjassa kenkäni eivät olekaan sopivat ja jo alkuvaiheissa liikkuminen muuttuu tuskaiseksi nilkuttamiseksi.

Nyt kun valittelut on saatu hoidettua, voidaan siirtyä itse leiriin ja sinne matkustamiseen liittyviin elämyksiin. Ensimmäinen näistä oli yöpyminen Skavstan lentokentän lähimaastossa teltassa. Lensimme Jukka Paasosen kanssa Barcelonan lähellä sijaitsevaan Gironaan Ruotsista, koska tämä vaikutti ainoalta siedettävän hintaiselta ratkaisulta, vaikka ei erityisen halpa ollutkaan. Reppuuni olin pakannut teltan, koska määränpäässämme joutuisimme viettämään muutaman ensimmäisen yön leirintäalueella, kunnes unkarilaiset ja kroatialaiset saapuisivat, joiden kanssa meillä oli yhteismajoitus.

Olimme myöhään illalla saaneet itsemme Tukholmasta Skavstaan ja lentomme olisi seuraavana aamuna. Sen sijaan että olisimme kävelleet aivan lentokentälle asti, päätimme pystyttää telttamme pienen matkan päähän ruohikolle. Paikka ei varsinaisesti voinut sanoa leirintäalueeksi, ja siksipä meitä kävikin yöllä tervehtimässä auto, joka ajoi telttamme eteen suunnaten ajovalonsa meitä kohti ja seisoi siinä hetken kunnes kaasutti pois. Kenties vartiointiliikkeen kaverit tulivat katselemaan outoa leiriämme, mutta päättivät sittenkin jättää meidät rauhaan.

Matkajärjestelymme olivat sellaiset, että emme valitettavasti saaneet nauttia kahden viikon leiristä aivan sen alusta asti. Saavuimme Playa de Aroon vasta tiistaina ja kirjauduttuamme sisään leirintäalueelle menimme rannalle katsomaan, josko aamuharjoitusten jäljiltä sinne olisi jäänyt joitakin harrastajia uimaan, ottamaan aurinkoa, viihtymään ranta-baarissa tai muuten. Emme kuitenkaan löytäneet ketään.

Aikaa oli runsaasti ennen illalla alkavia seuraavia harjoituksia, joten Jukka päätti johtaa minut pitkälle kävelyretkelle rantakallioiden läpi Playa de Aron keskustaan ja sen toiselle laidalle etsien norjalaisia tuttaviaan, jotka aikaisempina vuosina olivat vuokranneet sieltä talon leirin ajaksi. Jos olisin etukäteen tiennyt, että joutuisin kävelemään jo valmiiksi aivan rikki olevilla jaloillani noin kymmenen kilometriä olisin jäänyt tältä vaellukselta pois, mutta Jukka ei edes kysyttäessä paljastanut minne olisimme menossa. Sellainen hän vain on.

Illalla olin hyvin väsynyt ja turhautunut, mutta onneksi en pahantuulisuuttani jättänyt ensimmäisiä harjoituksiani väliin. Harjoitusten jälkeen istuessamme muiden kanssa rantabaarissa oli kuin kaikki negatiiviset ajatukset olisi pyyhkäisty pois kertaheitolla.

Kaiken kaikkiaan leiri oli harjoittelun kannalta erittäin antoisa. Suurin osa tehdyistä tekniikoista valui edelleen ymmärrykseni yli kuin vesi hanhen selästä, mutta runsas harjoittelumäärä jätti sentään jotain muistiinkin (ja tällä kertaa ymmärsin tehdä myös hieman muistiinpanoja). Leirin antiin kuului sekä budo-ho, että kido-ho:n tekniikoita, mutta kido-ho oli selvästi enemmän edustettuna.

Teimme paljon kinagare randoreja ja niiden lähisukulaisia, kuuleman mukaan ensiesittelyssä olleita Nanbu sotai –tekniikoita ja randoreja sekä genki katoja. Joka aamu treenit aloitettiin pitkällä Nanbu no ki undo -harjoitusryppäällä, jonka täyttä merkitystä pystyin vain aavistelemaan. Käsitin sen ki-energian elävöittämisharjoitukseksi ja johdatukseksi tuleviin harjoitteisiin, jotka myös pohjautuisivat ki-energian käyttöön.

Käsittääkseni Playa de Aron leirillä on aina tapana esitellä jotain uutta. Tällä kertaa uutta oli - Nanbu sotain lisäksi - japanilaisia kamppailutaidonperinteitä kunnioittava_ umanori randori ichi no kata_. Nanbu kertoi harjoituksen muistuttavan meitä samuraiden ajoista, jolloin taistelut käytiin useimmiten asein ja haarniskoituina. Kyseisessä harjoituksessa hyökkääjä kaadettiin jonka jälkeen hänen päälleen astuttiin, hänen puolustuksensa painettiin alas ja hänen kurkkunsa leikattiin kuvitteellisella teräaseella.

Kahden viikon leirin väliin jäävänä viikonloppuna käytiin ensimmäinen ju ippon shobu -kilpailu. Tätä kilpailumenetelmää oli pohdittu jo kauan, koska ilmeisesti Ju randori ei enää tyydyttänyt kilpailumuotona. Ju ippon shobu eroa täysin puollustuspainotteisesta ju randorista siinä, että myös hyökkäjä voi saada pisteen onnistuneesta hyökkäyksestä. Kun ju randorissa vain puollustus ratkaisee, saattaa kilpailija yrittää parantaa omia voitonmahdollisuuksiaan tekemällä mahdollisimman huonoja hyökkäyksiä, huonoja siinä mielessä, että niitä vastaan on vaikea tehdä kunnollisia puollustustekniikoita. Osittain tästä "todellisempaan hyökkäykseen" pyrkimisestä johtuen ju ippon shobussa käytetään suojuksia, jotta tosissaan tehdyt hyökkäykset eivät puollustuksen epäonnistuessa (myöhästyessä) aiheuttaisi vahinkoa.

Harjoiteltuamme kaksi viikkoa ja luotuamme jälleen uusia vahvoja kontakteja tuli aika lähteä kotiin ja jättää aikojen saatossa turistirysäksi kasvanut Playa de Aro taaksemme. Osaan vain kuvitella millaista harjoittelu tuolla paikalla on ollut vuosikymmeniä sitten, kun paikka oli syrjäisempi ja rauhallisempi.

Kalle Lönnroth, 5 kyu leirin jälkeen