Edellisestä Unkarin vierailusta on vierähtänyt jo sen verran aikaa, että kyseinen seminaari - ensimmäiseni - ei näy edes nykyisessä nanbudo-passissa. Olen jo pidemmän aikaa halunnut palata Kecskemetiin. Juuri hiljattain Wizzair avasi reitin Turku - Budapest, ja vielä naurettavan halvalla. Tämä oli viimeinen niitti. Tuntuu oudolta ajatella, että viime kerralla matka kesti kaksi päivää ja kulki niinkin mutkikasta reittiä, kuin Turku-Helsinki-Tallinna-Berliini-Budapest-Kecskemet. Paljon on virrannut vettä Tonavassa.
Joinakin aikaisempina vuosina Kecskemetin leirin yhteydessä on järjestetty erillinen ylemmille vöille suunnattu "meditation training" -leiri. Tänä vuonna sellaista ei ollut, mutta varsinainen leiri sisälsi itsessään meditation training -harjoituksen.
Meditation training ei rajoittunut vain tuohon yhteen harjoitukseen, vaan meditatiivinen harjoittelutapa kuvasi aika pitkälti koko leiriä. Teimme Nanbu keiraku taiso -sarjoista kolme ensimmäistä, kaksi ensimmäistä Nanbu tenchi undo -harjoitetta sekä pareittain että yksin, Nanbu sotai aiki undo -pariharjoituksia sekä yleensä nopeampia Nanbu katoja virtaavammalla otteella.
Sentään koko leiriä emme vain hengitelleet ja liikkuneet hitaasti. Voimakkaampaa tekniikkaa tällä leirillä edustivat Nanbu shodanin ja nidanin täydelliset bunkai -sarjat.
Leirin alussa minun oli vaikea keskittyä harjoitteluun täydellä sydämellä. Tuntui, että jokin pieni vaiva kiusasi minua jatkuvasti. Milloin lonkkanivelet tuntuivat liian kireiltä, milloin taas jäykkä nilkka kiukutteli kun yritin väkisin madaltaa asentoani, milloin taas tasapaino teki tepposet juuri kriittisellä hetkellä. Jotenkin sitä vain toivoi, että harjoitukset loppuisivat pian.
Noin leirin puolivälissä Nanbu doshu-soke puhui räystäältä putoavasta vedestä ja siitä, miten se vuosien saatossa kaivertaa reiän kiveen. Yllättäen minulle tuli sellainen olo, kuin doshu-soke olisi puhunut juuri minulle. Ymmärsin, että suurelta osalta tuskani johtui siitä, että en ollut sinut itseni kanssa vaan haikailin jotain täydellisempää - jotain sellaista, joka voisi ehkä olla jossain kaukaisessa tulevaisuudessa ja johon rinnastaen nykyhetki tuntui sietämättömältä.
Ei kuitenkaan ole hyväksi sitoa onnellisuuttansa ylimitoitettuihin tulevaisuuden tavoitteisiin. Näitä tavoitteita ei kuitenkaan koskaan saavuta, sillä niillä on tapana karata, jos niitä edes hieman lähestyy. Epätäydellisyys on aina läsnä.
Mieleni rauhoittui. Kehitys vie pitkän ajan ja vaatii paljon ponnisteluja. Parasta olisi oppia olemaan onnellinen koko tuon pitkän ajan - jos löytää onnen jatkuvasta ponnistelusta epätäydellisenä eikä koskaan valmiina, on tuo jonakin päivänä näkyväksi kasvanut reikä kivessä vain bonusta.
Kirjoitan tätä leiriraporttia flunssassa. Leiriltä palattuani olen mennyt fyysisessä työssä rasittamaan itseäni liikaa ja siksi sairastunut. Kehoni yritti varoittaa minua väsymyksellä, kivuilla, mielialan laskulla, heikotuksella ja muilla vastaavilla signaaleilla, joiden minun olisi pitänyt ymmärtää tarkoittavan voimien ehtymistä. Kuitenkin painoin eteenpäin vääränlaisella sisulla, kulutin energiani loppuun ja sain palkinnoksi sairauden ja pahan mielen. Edes työ ei tullut valmiiksi.
Siispä olen ärtynyt. Olen vihainen itselleni, koska olen päästänyt itseni tähän tilaan. Täydellinen minä olisi osannut tulkita kehon viestejä paremmin ja levätä ajoissa - ja säilyä terveenä. Kuitenkin juuri tuo oman kehon viestien tulkinta on yksi niistä vaikeista taidoista, joita nanbudoakin harjoitellessa opiskelee. Ehkäpä minun pitäisi ottaa leirillä saamani opetus tässä käyttöön ja ymmärtää, että minun ei ole viisasta olla vihainen itselleni. Sairastuminen on ikävä juttu, mutta paha mieli on flunssaa kavalampi sairaus.
Vielä on paljon opittavaa. Olenpa tosiaan iloinen, että olen lähtenyt tälle tielle.
Kalle Lönnroth, 2 dan leirin jälkeen