Harjoitusleiriraporteilla on jotenkin keskeinen merkitys. Ne luovat sisältöä sivuillemme, mutta ennen kaikkea niitä kirjoittaessa tulee vielä summattua koettua ja elettyä. Täydellisyys viehättää, ja koska ne nanbudoleirit, joilla on ollut suomalaisia nanbudokoja, ovat - vaikkakin melko runsaslukuiset - kuitenkin määrältään rajalliset, halajaa mieli täydellistä arkistoa näistä leireistä. Siispä kannan oman korteni kekoon ja palaan mielessäni noin kolmen vuoden taakse, ensimmäiselle ulkomaanleirilleni.

Olin harrastanut nanbudoa vasta puoli vuotta. Slovenialaisen Miran Pibernikin vierailu meidän Pakkasleirillämme oli herättänyt minussa halun lähteä kokemaan uutta ulkomaille, vaikka aikaisemmin olin ollut melko välinpitämätön matkailun suhteen. Jukkaa oli purrut jokin omituinen leiri-kärpänen, ja hän houkutteli ihmisiä mukaansa Unkarin Keckemetiin. Näin siis meitä lähti sinne kaksi.

Matkasta muodostui legendaarinen seikkailu - eikä pelkästään siksi, että se oli ensimmäinen leirimatkani. Menomatka oli mutkattomampi. Saimme tosin tuntuvat sakot vääränlaisella lipulla matkustamisesta Budapestin metrossa. Tämä tapahtuma päätyi vielä sattumalta videonauhalle.

Leiri muodostui kahdesta osasta. Ensin oli korkeammille vyöarvoille tarkoitettu paripäiväinen "meditation training", johon en aloittelijan asemaltani voinut osallistua. Käveleskelin pitkin katuja hieman pitkästyneenä, kunnes perjantaina alkoi varsinainen, kaikille nanbudokoille avoin harjoitusleiri. Tästä eteenpäin pitkästymiselle ei enää ollut sijaa.

Tekniikoiden osalta leiriltä ei mieleeni jäänyt paljoa. En vielä tuolloin ollut ymmärtänyt muistiinpanojen teon merkitystä. Teimme yksilö- ja paritekniikoita, katoja ja randori no katoja, sekä budo ho, että kido ho -puolelta. Eräs mielenkiintoinen, sittemmin syrjään jäänyt sarja oli kinanbutaiso sho, nanbudon kannalta keskeisen kinanbutaison lyhennetty versio. Vaikka luonnollisesti olin hyvin pihalla suuren osan harjoituksista, onnistuin silti kehittämään itselleni ylimielisen asenteen, johon sain onneksi välitöntä ensiapua, jonka seurauksena leiri oli lopulta mitä suurimmassa määrin henkisesti kipeästi kasvattava.

Loppumatkasta mieleen jäi ikimuistoinen kielimuurin ylitys. Halusimme tietää miten Keckemetistä pääsisi seuraavana päivänä Budapestiin. Parhainkaan tahto ei saanut juna-aseman henkilökuntaa (tai ketään paikalla olijaa) ymmärtämään minun englantiani, mutta Jukka sai aikataulun selville käyttäen möngerrystä, joka oli kuin suomalaisen sketsisarjan unkaria (lentoshkenttäsh), ja elehtien voimakkaasti. Nauroin niin, että minun oli nojattava päälläni seinään, muuten olisin kaatunut lattialle.

Myöhemmin pysyväksi tavaksi tullutta pihiyttämme olimme ottaneet lennot Tallinnasta Berliinin kautta Budapestiin ja samaa reittiä takaisin. Menomatkalla olimme nukkuneet yön Berlin Schoenefeldin lentokentällä, nyt meillä olisi pientä lisämaksua vastaan ollut mahdollisuus nukkua laivassa, joka lähti satamasta vasta aamulla. Pieni lisämaksu ei kuulostanut houkuttelevalta, mutta paha oli myös jäätävä lumimyräkkä terminaalin ulkopuolella. Terminaali sulkeutui ja meitä tultiin häätämään ulos, mutta terminaalityöntekijän kävi selvästi meitä sääli, joten hän neuvoi meidät henkilökunnan ovesta sisään. Siinä me sitten vietimme yömme, rappukäytävässä, lasioven päässä terminaalin henkilökunnan tiloista.

Tällä ensimmäisellä matkallani solmin kenties voimakkaimmat tuttavuuteni, jotka ovat kantaneet hedelmää aina tähän päivään saakka.

Kalle Lönnrot, tuolloin 6 kyu